Tässä blogikirjoituksessa tarkastelemme yksilöllisen epäonnen ja realismin merkitystä Osamu Dazain elämän ja teosten kautta, kuten teoksessa 'No Longer Human' kuvataan.
Nuoren miehen muotokuva: Osamu Dazai (1909–1948). Kukkakimppuja ilmestyy edelleen hänen haudalleen. Vaikka häntä leimattiin dekadentiksi ja heikoksi nihilistiksi, hänen kirjallisuutensa on edelleen toivon majakka ikuisesti nuorille.
Hänen elämänsä ja kirjallisuutensa, jotka ulottuivat Showa-aikakauden militarismin läpi, pysyivät sodan pyörteissä. Maanomistajan poikana syntyneenä ja nousevan kapitalistiluokan parissa kasvaneena hän oli aatelismiehen leima, mutta köyhien maanviljelijöiden kauna, joiden maa oli takavarikoitu, hallitsi hänen kehoaan ja mieltään kuin perisynti. Näin ollen hänen kirjallisuutensa on edelleen sekä syyllisyyden tuotetta että epätoivoista itsensä lunastamisen tunnustusta.
Hänen terävä eettinen tajunsa, joka rajoittui pakko-oireisuuteen, oli se, mikä uuvutti hänet ja lopulta johti hänen itsemurhaansa, mutta se oli myös kirjallinen liikkeellepaneva voima, joka pakotti hänet sovittamaan japanilaisen militarismin synnit tuskallisen itseruoskinnan kautta.
Hän debytoi kirjallisesti vuonna 1935, kun teos ”Reversal” voitti toisen sijan ensimmäisessä Akutagawa-palkinnossa, ja vuonna 1947 hän sai korkeimman tunnustuksen sodanjälkeisten japanilaisten kirjailijoiden joukossa teoksesta ”Sunset”. Kirjoitettuaan teoksen ”No Longer Human” maaliskuun ja toukokuun 1948 välisenä aikana hän kuitenkin päätti lyhyen elämänsä – jonka aikana hän eli salanimellä Osamu Dazai ja jätti taakseen syntymänimensä Shūjirō Tsushima – heittäytymällä Tama-joen tekojärveen 13. kesäkuuta rakastajansa Tomie Yamazakin rinnalla.
Hänen elämäänsä leimasivat jyrkät vastakohdat. Maanomistajaluokkaan syntyneenä hän nautti vauraudesta ja arvovallasta, mutta kamppaili juuriensa pyyhkimiseksi pois. Hän omistautui vasemmistolaiselle aktivismille, mutta joutui lopulta skandaaliin irstailevan elämäntapansa vuoksi. Lopulta kuitenkin vain kirjailija Osamu Dazai jää ikuisesti jäljelle. Hän ei ainoastaan päättänyt kunnian ja häpeän täyttämää elämäänsä, vaan myös seisoo realismin voittajana paljastaen koko olemuksellaan japanilaisen yhteiskunnan pimeät alat ja imperialismin julman tyrannian.
”No Longer Human” tuo mieleen André Malraux’n teoksen ”The Human Condition”. Nämä kaksi teosta, jotka sekä kysyvät että vastaavat kysymykseen siitä, mitä ihmisyys tarkoittaa, jakavat samankaltaisuuksia pohjimmiltaan pyrkimyksissään. André Malraux kuvaa hahmoja, jotka vastaavat ihmisyyden kriisiin sodan ja vallankumouksen absurdiuden keskellä kuolemalla, välittäen lopulta myönteisen viestin siitä, että inhimillisen solidaarisuuden tavoittelu on ihmisyyden korkein hyvä.
”No Longer Human” menee askeleen pidemmälle ja vie ihmisen olemassaolon äärirajoille vieläkin armottomammin kuin Malraux’n teos. Osamu Dazai todistaa olemuksellaan, että ihmiskuntaa ympäröivä traaginen kohtalo on juurtunut elävästi todellisuuteen ja ylittää fiktion rajat.
”Ei enää ihminen” on sekä romaani että kertomus Osamu Dazain henkilökohtaisesta historiasta. Tämä teos omaksuu shashosetsu-muodon (yksityisromaani), joka syntyi Japanissa 1920-luvulla. Shashosetsu on Japanille ainutlaatuinen genre, joka on luotu tuomalla ja lokalisoimalla länsimaisia moderneja romaanimuotoja. Kun länsimaiset romaanit kehittyivät sosiaalisiksi romaaneiksi, jotka paljastivat todellisuuden absurdiudet, shashosetsu pyrkii pysymään yksilön sisäisessä maailmassa. Dazaille shosetsu-muoto oli kuitenkin myös strategia suojella itseään yhteiskunnalta sorrolta ja ilmaista itseään militarismin ankarana aikakautena.
Shosetsun ominaispiirre on, että siinä käytetään kertojana ”minää” ja omaelämäkerrallinen sisältö kirjoitetaan tunnustukselliseen sävyyn. Tässä mielessä myös ”No Longer Human” noudattaa shosetsu-muotoa. Vaikka japanilainen omaelämäkerrallinen fiktio usein rajoittuu yksittäisten kirjailijoiden henkilökohtaisiin kertomuksiin, jotka ovat irrallaan massoista ja joita pidetään ”taiteilijafiktiona”, tämä teos ylittää nämä rajoitukset. Dazai viimeisteli ”No Longer Humanin” purkamalla ja kokoamalla uudelleen omaelämäkerrallisen fiktion viitekehystä. Eräs japanilainen runoilija ja kirjailija kuvaili tätä teosta kerran ”runolliseksi”.
Päähenkilö, Yojō, ei ole kukaan muu kuin Dazai Osamu itse. Aivan kuten Flaubertin Madame Bovary edustaa meissä kaikissa asuvaa "minää", tämä romaani kerrotaan muistelmateoksena, joka koostuu esipuheesta, jälkisanasta ja kolmesta kehyskertomukseen järjestetystä muistelmasta. Nämä kolme muistelmaa ovat yhtä aistillisia ja runollisia kuin ne purkaisivat kolmen valokuvan kuvia.
Vaikka kyseessä on kerronta, rohkeat poisjättämiset ja nopea tempo antavat lukijan seurata kertojan sisäistä maailmaa, mikä johtaa hetkeen, jolloin tuntuu kuin kertoja olisi itse. Nuoret lukijat ovat tästä puolesta kiehtovia, koska teos kuvaa tuskissaan olevaa nuorta. Prosessi, jossa kieltäydytään tyyttymästä todellisuuteen, jatkuvasti pyritään kohti tulevaisuutta ja lopulta luovutaan omasta elämästä ilman kompromisseja, tuntuu yhtä tutulta kuin siirtymäriitti, jonka jokainen on kokenut jossain vaiheessa nuoruuttaan.
Kuka on se voima, joka ajaa Yōzōa – päähenkilö, kirjailija Osamu Dazai ja lukija, jotka ovat yksi ja sama – kohti kuoleman kiusausta? Mikä on historian painajainen, joka muuttaa Yōzōn ja meidät kaikki "klovneiksi" ja ajaa meidät itseruoskintaan? Dazai kuvailee tätä itsetietoisuutta romaanin lopussa "niiden onnettomuudeksi, jotka eivät kykene kieltäytymään". Jos näin on, kuka on riistänyt meiltä kyvyn kieltäytyä? Mikä on heittänyt meidät kurjuuden syvyyteen? Toisin sanoen, mitkä ovat "Ei enää ihminen" -teoksen taustalla olevat tekijät?
Läpi romaanin Yōjō kutsuu itseään "klovniksi". Silti hän kauhistuu tästä tekopyhyydestä. Tämä johtuu siitä, että sydämensä puhtauden salaaminen ja yli-innokkaan persoonan esittäminen ei ole todellinen Yōjō. Tämä tuo mieleen Thomas Mannin romaanin "Klovni". Teoksen klovni tuntee ylemmyydentuntoa, joka kumpuaa hänen varakkaan taustansa etuoikeudesta; hän on tietoinen yläluokasta ja varakkaista ja suhtautuu halveksivasti köyhiin ja onnettomiin. Yozōn yritykset saada tunnustusta isältään, perheeltään ja ystäviltään muistuttavat läheisesti juuri tätä tekopyhyyttä. Tätä tekopyhyyttä voidaan pitää hänen epäonnistumisensa perimmäisenä syynä ihmisenä. Tähän lisätään japanilaisen yhteiskunnan absurdius, jota isä symboloi.
Isä kuvataan Yōzōlle syvän pelon hahmona. Vasta isän kuoltua mahahaavaan Yōzō tajuaa halveksineensa isäänsä koko ajan ja että häneltä pakeneminen oli ollut hänen elämänsä suurin tavoite. Tämä heijastaa Japanin, erityisesti Tokion, sosiaalista ilmapiiriä vuosina 1930–32. Todellisuus, ettei kukaan ollut vapaa japanilaisen militarismin otteesta – todellisuus, jolta ei voinut pakoa – ja ihmisjoukot, jotka selviytyäkseen ryhtyivät pelleiksi ja ajettiin sotaan: nämä ovat "Ei enää ihminen" -teoksen ydin.
Hetki, jolloin Yōko tajuaa, että naisellisuus on tie paetakseen "isän" symbolista järjestelmää, yhdistetään välittömästi kuolemaan. Oliko hänen elämänsä loppu – joka lopulta onnistui useiden naisten mukanaan tuomien itsemurhayritysten jälkeen – epäonnistuminen? Kuten myyttinen ironia, joka lupasi uuden maailman paratiisista lankeemuksen kautta, "No Longer Human" on saattanut unelmoida ihmeestä, joka käsittää elämän tragedian sisällä.
Kysymykseen ihmisyydestä vastauksen löytäminen ei ole helppo tehtävä. Kuten Paul Gauguin, joka jätti todellisuuden taakseen utopiaa tavoitellessaan, Dazai valitsi kuoleman ikään kuin karistaakseen pois tekopyhyyden ja syntyäkseen uudesti ihmiseksi, ja tämän matkan kuvaus on romaani "Ei enää ihminen".
Tämä tarina ei pääty yhdenkään yksilön tuhoon. Se merkitsee samalla japanilaisen yhteiskunnan kuolemaa. Osamu Dazain kirjoitus irtautui omaelämäkerrallisen romaanin kehyksestä esitelläkseen uudenlaisen kirjallisuuden muodon.
Balzac, joka kirjoitti mestariteoksensa ”Ihmiskomedia”, oli rojalistinen aristokraatti, mutta hän paljasti räikeästi sen aristokraattisen yhteiskunnan tekopyhyyden, johon hän kuului. Kuvaamalla 19-luvun ranskalaisen yhteiskunnan – joka oli ajautunut materialismiin monarkian palauttamisen jälkeen – tekopyhyyden sellaisena kuin se todella oli, hän paljasti patologian rajamailla olevia yhteiskunnallisia absurdeja. Tämä realismin voittokulku näkyy myös teoksessa ”Ei enää ihminen”.
Esittämällä kiistattoman todellisuuden sellaisena kuin se on, Osamu Dazai pelastaa lukemattomat militarismin uhreina menehtyneet ihmishenget unohduksen suosta.
